Retkeilyä

(Kirjoitettu 22.10.2015)

Kävin tänään metsässä. Oikeassa, todellisessa metsässä, en sellaisessa puistikossa kahden lähiön välissä. Periaatteessa tutuilla seuduilla, mutta hetken mielijohteesta aivan uutta reittiä kulkien. Luin vaaran laelta vesistölinjoja ja lähdin tavoittelemaan pääpiirteisestä suunnasta tietä, jonka tiesin halkovan edessä avautuvaa polutonta, koskematonta erämaata. Ilman kompassia tai karttaa. Kukaan ei tiennyt, minne olin menossa.Tuossa ei todellakaan täyttyneet retkeilyn ohjenuorat, mutta en tuntenut pienintäkään huolta. Se ei johtunut aukottomasta itseluottamuksesta: menin pitkiä pätkiä ilman tietoa siitä, olinko oikealla kurssilla tai paljonko matkaa tarkalleen oli jäljellä. Olen kuitenkin jo pienenä oppinut menetelmän, jolla tiesin pääseväni turvallisesti kotiin, vaikka en löytäisi päämäärää. Nimittäin: vaikka en tietäisi tarkalleen, mihin olen menossa, pidän aina tarkasti huolen siitä että tiedän, mistä olen tulossa. Enkä epäröi palata takaisin omia jälkiäni, jos epävarmuus kasvaa liian suureksi.

Erä- ja retkeilyharrastukset ovat opettaneet muihinkin varovaisuusperiaatteisiin. Olen liikkunut yksin niin täydellisessä autiomaassa, että elämä on ollut joka askeleella täysin omissa käsissä, jaloissa ja päässä. Harkitsevaisuus on välttämättömyys, mutta sen rajoissa voi päästä vaikka minne. Matka vain kestää pidempään, ja siihen on valmistauduttava huolella.

Tällaiseksi olen siis oppinut jo lapsena, niinä vuosina kun persoonallisuuteni oli vielä vaikutuksille altis. Sen puitteissa olen toiminut aika monessa muussakin asiassa kuin vain erämaan suhteen. Onko se estänyt minua heittäytymästä joihinkin asioihin tai tilanteisiin, jotka olisivat voineet olla hyväksi? Varmaankin. Onko se estänyt minua kadottamasta itseäni uusia kokemuksia tavoitellessani? Vaikea sanoa, mutta ehkä. Onko se estänyt minua menemästä syvälle luontaisten mukavuusalueitteni ulkopuolelle? Ei todellakaan.

En tiedä, voisiko varauksettomampi heittäytymisen asenne nopeuttaa ihmisenä kehittymistä. Ehkä on jopa tarpeen jossain vaiheessa eksyä ja kadottaa itsensä, olla pakotettu rakentamaan kaikki kokonaan alusta. Ei pelkästään epäonnistua, koska siitä minullakin on kokemusta paljon, vaan oikeasti pudota tyhjän päälle. Siihenkin varmaan tottuu, jos joutuu harjoittelemaan. Mutta jos on tottunut siihen, että on aina jokin tuttu silta takanaan, jota pitkin pääsee kotiin... Vaikea siitä toimintatavasta on enää päästää irti. Pitää retkeillä elämässä omalla tavallaan ja koittaa rakentaa omia sillanpäitä rauhassa lisää. Ei käydä kaikkialla, mutta viihtyä siellä, minne menee. Tehdä tutkimusmatkoja, mutta osata nauttia myös kotimatkoista.

Suurin kehittämisen kohde taitaa itselleni olla kuitenkin se, että miten saisin itsestäni houkuttelevamman retkeilykohteen. Erämaahan on helpompi lähteä, jos sinne vie pitkospuut.