(Kirjoitettu 7.12.2014)
Olen tullut siihen tulokseen, että mulla on ilmeisesti hyvinkin erikoinen käsitys siitä, miten ihmissuhteet toimii. Mun mielestä kaikkia positiivisia tunteita pitää aina mahdollisuuden tullen lietsoa. Jos sulla on mahdollisuus tehdä lähempää tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa, johon tunnet vetoa, niin totta kai siihen pitää tarttua. Eihän missään muussa ole mitään logiikkaa. Vai meinaatteko, että pitää lähestyä niitä ihmisiä, joihin ei tunne vetoa? Tai ehkä ihan vaan, että ei pidä lähestyä ihmisiä ollenkaan. Parasta on, kun kukaan ei pääse lähelle?
Kun nyt kuitenkin tosiasiassa kaikki kaipaa läheisyyttä, niin sitten laaditaan kaikenlaisia rajoitteita ja sääntöjä, että ollaan muka turvassa. Ei tehdä yhdessä muuta kuin pannaan. No, mun mielestä se ei kyllä pelasta mitään, ettei katsota tv-uutisia yhdessä, jos sängyssä kuitenkin tunnetaan intohimon hetkiä. Ei suudella. Niin, seksihän on vaan pissavehkeiden hieromista yhteen, kun taas suuteleminen on kuolemattomien sielujen ikuista yhteensitoutumista. Eikä ainakaan sitouduta mihinkään. Koska sitoutumatta liihottelu ei ole koskaan satuttanut ketään, kaikki sitoutumista karttelevat ovat tunnetusti ihan älyttömän onnellisia.
Näettekö pointin? On ihan sama, millä tavalla itseään koittaa suojella negatiivisilta tunteilta: ne syntyvät positiivisten tunteiden ohessa aina, vaikka kuinka kieltäisit ne muilta tai itseltäsikin. Jos kiellät mahdollisuuden ennen kuin toinen ehtii, niin vedät itse sen positiivisen tunteen alas vessasta ja jätät jäljelle vain sen negatiivisen. Rajoitteilla ja säännöillä säästät itsesi vain niiltä positiivisilta tunteilta. Sen, kuinka toinen ymmärtääkin, kun sanot ajatuksesi. Sen, kuinka toinen ei tuomitsekaan, kun olet oma itsesi. Sen, kuinka toinen tukee, kun sinulla on vaikeaa. Sen, kuinka toinen rakastaa sinua silloinkin, kun et itse jaksa rakastaa.
Jos siis tunnet, niin yritä. Jos et yritä, niin aiheutat itse itsellesi pettymyksen. Ehkä se toinen ei aiheutakaan. Ehkä aiheuttaa, mutta miten se eroaa siitä lähtötilanteesta? Jos tunnistat itsessäsi pelon, se kertoo siitä että tunteita on jo. Ei sillä ole juurikaan eroa, tapatko ne itse pimeyteen vai teurastaako ne joku toinen. Pelko on sinussa jo, ei se synny torjunnasta tai pettymyksestä. Tunteiden seuraamisessa ei siis ole menetettävää, vain voitettavaa. Jos siitä ei tule ikuista rakkaustarinaa, niin siitä voi tulla tärkeä ystävyys. Jos siitä tulee vain hetken huumaa, niin saat sentään hetken huumaa ennen sitä pettymystä, jonka muuten kokisit jo ennen huumaa. Jos siitä tulee täystyrmäys, niin etpähän ainakaan itse ollut onnesi tiellä.
Negatiivisilta tunteilta ei siis mun mielestä kannata itseään suojella, se on turhaa. Sen sijaan kannattaisi oppia käsittelemään niitä mahdollisimman hyvin. Sietää myös niitä muiden ihmisten aiheuttamia pettymyksiä, käsitellä mustasukkaisuutta, pohtia omien tunteiden taustoja ja puhua niistä erityisesti niiden ihmisten kanssa, jotka eniten tunteita herättää. Ennen kaikkea kannattaa antaa itselleen mahdollisuus tuntea hyvää ja kaunista, vaikka nämä asiat eivät juuri koskaan menekään niin kuin itse suunnittelee.
keskiviikko 30. elokuuta 2017
Sofia
(Kirjoitettu 15.1.2015)
Hesarissa oli tänään juttu, joka puhutteli mua. Psykiatri/psykoterapeutti korosti siinä eksistentiaalisen pohdiskelun merkitystä ihmisen onnellisuuden lähteenä, mielenterveyden takeena ja masennuksen hoitokeinona. Hänen mukaansa masennuksesta ei pitäisi edes yrittää päästä irti mahdollisimman nopeasti, koska silloin masennukseen johtaneet tekijät ja tilanteet jäävät tunnistamatta ja tarvittavat muutokset tekemättä. Onnellisuuden avain on simppeli: jos pystyt näkemään ikävät asiat päinvastaisesta näkökulmasta, niin kokemus muuttuu paljon miellyttävämmäksi. Ongelma ei ole koskaan tilanne, vaan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen.
Filosofinen mietiskely on aivan liian harvinaista nyky-yhteiskunnassa. Ei se ole mitään akateemista haihattelua tai turhaa haaveilua, vaan ihmisen hyvinvoinnin ydin. Jos ei omaa minkäänlaista käsitystä siitä, miksi täällä ollaan ja mistä tässä on kyse, niin ei varmasti ole onnellinen. Eikä se ole edes mitään kovin vaativaa, vaan ihan perustason kykyä hahmottaa omaa itseään, ympäristöään ja suhdettaan siihen. Ilman sitä ihmisten kanssa toimiminen on taatusti vaikeaa; aina kun jonkun kanssa on vaikeaa, niin jää harmittelemaan elämän vaikeutta sen sijaan, että koittaisi ymmärtää miksi se asia on vaikeaa sille toiselle.
Ja tässä me kuitenkin olemme. Artikkelin psykiatri päätti vuonna 1999 perustaa filosofin vastaanoton. Koska ilman ammattiapua emme osaa pohtia elämäämme. Filosofin vastaanoton perustamisesta piti hakea oppia Saksasta, koska Suomessa sellaista ei tunnettu. Filosofiaa on tarjottava terapiana, koska sitä ei ole enää luontaisena elinympäristössämme. Ihan kiva, että joku yrittää, mutta kun samassa artikkelissa puhuttiin kielteiseen sävyyn masennuslääkkeistä jonkinlaisena laastarina, niin en voi välttyä ajatukselta, että eksistentiaaliakin pitäisi ehkä pohtia koko ajan, eikä vain silloin kun se on kriisissä.
http://www.hs.fi/elama/a1421209648801
Hesarissa oli tänään juttu, joka puhutteli mua. Psykiatri/psykoterapeutti korosti siinä eksistentiaalisen pohdiskelun merkitystä ihmisen onnellisuuden lähteenä, mielenterveyden takeena ja masennuksen hoitokeinona. Hänen mukaansa masennuksesta ei pitäisi edes yrittää päästä irti mahdollisimman nopeasti, koska silloin masennukseen johtaneet tekijät ja tilanteet jäävät tunnistamatta ja tarvittavat muutokset tekemättä. Onnellisuuden avain on simppeli: jos pystyt näkemään ikävät asiat päinvastaisesta näkökulmasta, niin kokemus muuttuu paljon miellyttävämmäksi. Ongelma ei ole koskaan tilanne, vaan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen.
Filosofinen mietiskely on aivan liian harvinaista nyky-yhteiskunnassa. Ei se ole mitään akateemista haihattelua tai turhaa haaveilua, vaan ihmisen hyvinvoinnin ydin. Jos ei omaa minkäänlaista käsitystä siitä, miksi täällä ollaan ja mistä tässä on kyse, niin ei varmasti ole onnellinen. Eikä se ole edes mitään kovin vaativaa, vaan ihan perustason kykyä hahmottaa omaa itseään, ympäristöään ja suhdettaan siihen. Ilman sitä ihmisten kanssa toimiminen on taatusti vaikeaa; aina kun jonkun kanssa on vaikeaa, niin jää harmittelemaan elämän vaikeutta sen sijaan, että koittaisi ymmärtää miksi se asia on vaikeaa sille toiselle.
Ja tässä me kuitenkin olemme. Artikkelin psykiatri päätti vuonna 1999 perustaa filosofin vastaanoton. Koska ilman ammattiapua emme osaa pohtia elämäämme. Filosofin vastaanoton perustamisesta piti hakea oppia Saksasta, koska Suomessa sellaista ei tunnettu. Filosofiaa on tarjottava terapiana, koska sitä ei ole enää luontaisena elinympäristössämme. Ihan kiva, että joku yrittää, mutta kun samassa artikkelissa puhuttiin kielteiseen sävyyn masennuslääkkeistä jonkinlaisena laastarina, niin en voi välttyä ajatukselta, että eksistentiaaliakin pitäisi ehkä pohtia koko ajan, eikä vain silloin kun se on kriisissä.
http://www.hs.fi/elama/a1421209648801
Retkeilyä
(Kirjoitettu 22.10.2015)
Kävin tänään metsässä. Oikeassa, todellisessa metsässä, en sellaisessa puistikossa kahden lähiön välissä. Periaatteessa tutuilla seuduilla, mutta hetken mielijohteesta aivan uutta reittiä kulkien. Luin vaaran laelta vesistölinjoja ja lähdin tavoittelemaan pääpiirteisestä suunnasta tietä, jonka tiesin halkovan edessä avautuvaa polutonta, koskematonta erämaata. Ilman kompassia tai karttaa. Kukaan ei tiennyt, minne olin menossa.Tuossa ei todellakaan täyttyneet retkeilyn ohjenuorat, mutta en tuntenut pienintäkään huolta. Se ei johtunut aukottomasta itseluottamuksesta: menin pitkiä pätkiä ilman tietoa siitä, olinko oikealla kurssilla tai paljonko matkaa tarkalleen oli jäljellä. Olen kuitenkin jo pienenä oppinut menetelmän, jolla tiesin pääseväni turvallisesti kotiin, vaikka en löytäisi päämäärää. Nimittäin: vaikka en tietäisi tarkalleen, mihin olen menossa, pidän aina tarkasti huolen siitä että tiedän, mistä olen tulossa. Enkä epäröi palata takaisin omia jälkiäni, jos epävarmuus kasvaa liian suureksi.
Erä- ja retkeilyharrastukset ovat opettaneet muihinkin varovaisuusperiaatteisiin. Olen liikkunut yksin niin täydellisessä autiomaassa, että elämä on ollut joka askeleella täysin omissa käsissä, jaloissa ja päässä. Harkitsevaisuus on välttämättömyys, mutta sen rajoissa voi päästä vaikka minne. Matka vain kestää pidempään, ja siihen on valmistauduttava huolella.
Tällaiseksi olen siis oppinut jo lapsena, niinä vuosina kun persoonallisuuteni oli vielä vaikutuksille altis. Sen puitteissa olen toiminut aika monessa muussakin asiassa kuin vain erämaan suhteen. Onko se estänyt minua heittäytymästä joihinkin asioihin tai tilanteisiin, jotka olisivat voineet olla hyväksi? Varmaankin. Onko se estänyt minua kadottamasta itseäni uusia kokemuksia tavoitellessani? Vaikea sanoa, mutta ehkä. Onko se estänyt minua menemästä syvälle luontaisten mukavuusalueitteni ulkopuolelle? Ei todellakaan.
En tiedä, voisiko varauksettomampi heittäytymisen asenne nopeuttaa ihmisenä kehittymistä. Ehkä on jopa tarpeen jossain vaiheessa eksyä ja kadottaa itsensä, olla pakotettu rakentamaan kaikki kokonaan alusta. Ei pelkästään epäonnistua, koska siitä minullakin on kokemusta paljon, vaan oikeasti pudota tyhjän päälle. Siihenkin varmaan tottuu, jos joutuu harjoittelemaan. Mutta jos on tottunut siihen, että on aina jokin tuttu silta takanaan, jota pitkin pääsee kotiin... Vaikea siitä toimintatavasta on enää päästää irti. Pitää retkeillä elämässä omalla tavallaan ja koittaa rakentaa omia sillanpäitä rauhassa lisää. Ei käydä kaikkialla, mutta viihtyä siellä, minne menee. Tehdä tutkimusmatkoja, mutta osata nauttia myös kotimatkoista.
Suurin kehittämisen kohde taitaa itselleni olla kuitenkin se, että miten saisin itsestäni houkuttelevamman retkeilykohteen. Erämaahan on helpompi lähteä, jos sinne vie pitkospuut.
Kävin tänään metsässä. Oikeassa, todellisessa metsässä, en sellaisessa puistikossa kahden lähiön välissä. Periaatteessa tutuilla seuduilla, mutta hetken mielijohteesta aivan uutta reittiä kulkien. Luin vaaran laelta vesistölinjoja ja lähdin tavoittelemaan pääpiirteisestä suunnasta tietä, jonka tiesin halkovan edessä avautuvaa polutonta, koskematonta erämaata. Ilman kompassia tai karttaa. Kukaan ei tiennyt, minne olin menossa.Tuossa ei todellakaan täyttyneet retkeilyn ohjenuorat, mutta en tuntenut pienintäkään huolta. Se ei johtunut aukottomasta itseluottamuksesta: menin pitkiä pätkiä ilman tietoa siitä, olinko oikealla kurssilla tai paljonko matkaa tarkalleen oli jäljellä. Olen kuitenkin jo pienenä oppinut menetelmän, jolla tiesin pääseväni turvallisesti kotiin, vaikka en löytäisi päämäärää. Nimittäin: vaikka en tietäisi tarkalleen, mihin olen menossa, pidän aina tarkasti huolen siitä että tiedän, mistä olen tulossa. Enkä epäröi palata takaisin omia jälkiäni, jos epävarmuus kasvaa liian suureksi.
Erä- ja retkeilyharrastukset ovat opettaneet muihinkin varovaisuusperiaatteisiin. Olen liikkunut yksin niin täydellisessä autiomaassa, että elämä on ollut joka askeleella täysin omissa käsissä, jaloissa ja päässä. Harkitsevaisuus on välttämättömyys, mutta sen rajoissa voi päästä vaikka minne. Matka vain kestää pidempään, ja siihen on valmistauduttava huolella.
Tällaiseksi olen siis oppinut jo lapsena, niinä vuosina kun persoonallisuuteni oli vielä vaikutuksille altis. Sen puitteissa olen toiminut aika monessa muussakin asiassa kuin vain erämaan suhteen. Onko se estänyt minua heittäytymästä joihinkin asioihin tai tilanteisiin, jotka olisivat voineet olla hyväksi? Varmaankin. Onko se estänyt minua kadottamasta itseäni uusia kokemuksia tavoitellessani? Vaikea sanoa, mutta ehkä. Onko se estänyt minua menemästä syvälle luontaisten mukavuusalueitteni ulkopuolelle? Ei todellakaan.
En tiedä, voisiko varauksettomampi heittäytymisen asenne nopeuttaa ihmisenä kehittymistä. Ehkä on jopa tarpeen jossain vaiheessa eksyä ja kadottaa itsensä, olla pakotettu rakentamaan kaikki kokonaan alusta. Ei pelkästään epäonnistua, koska siitä minullakin on kokemusta paljon, vaan oikeasti pudota tyhjän päälle. Siihenkin varmaan tottuu, jos joutuu harjoittelemaan. Mutta jos on tottunut siihen, että on aina jokin tuttu silta takanaan, jota pitkin pääsee kotiin... Vaikea siitä toimintatavasta on enää päästää irti. Pitää retkeillä elämässä omalla tavallaan ja koittaa rakentaa omia sillanpäitä rauhassa lisää. Ei käydä kaikkialla, mutta viihtyä siellä, minne menee. Tehdä tutkimusmatkoja, mutta osata nauttia myös kotimatkoista.
Suurin kehittämisen kohde taitaa itselleni olla kuitenkin se, että miten saisin itsestäni houkuttelevamman retkeilykohteen. Erämaahan on helpompi lähteä, jos sinne vie pitkospuut.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Filosofiaa ja peliteoriaa
(kirjoitettu 04.07.2015)
Valehtelusta, vedättämisestä ja vehkeilystä on jälleen puhuttu viime aikoina paljon. Jossain määrin aihe on puhutellut taas minuakin, koska talvella tapahtunut aktivoituminen treffikuvioissa on tuonut sellaisia tilanteita eteen itsellenikin. Treffaillessa näkee konkreettisesti sen, kuinka mutkikkaita ihmissuhteet useimmille ovat. Kysyt, niin sinulle ei vastata. Vastaat, niin sinua ei uskota tai ymmärretä. Olet kiinnostunut, niin toinen vetäytyy. Olet välinpitämätön, niin toinen puskee päälle entistä vahvemmin. Tarpeet tuntuvat kohtaavan äärimmäisen harvoin, kommunikaatio ja asioiden rytmitys vielä sitäkin harvemmin. Mielestäni monetkin tapaamani ihmiset ovat olleet mielenkiintoisia ja miellyttäviä, mutta ovat tuntuneet menettävän vuorovaikutustaitonsa yllättävissä tilanteissa, ikään kuin jonkin suuremman voiman ohjaamana.
Käytännössä nämä uusien ihmisten tapaamiset ovatkin aiheuttaneet enemmän turhautumisia kuin onnistumisen tunteita. Kontrastina sille on toiminut vakisuhteeni, jonka puitteissa vaikeatkin asiat sanotaan ääneen ja niitä sovitellaan sitten yhdessä sopiviin uomiin. Päivä- tai pahimmillaan viikkokausien epätietoiset pohtimiset toisen tekemisten ja sanomisten syistä ovat minulle paljon ahdistavampia kokemuksia kuin avoin keskustelu, riippumatta asian vaikeudesta tai riitaisuudesta. Mikä siis on vakisuhteessani toisin kuin noiden muiden ihmisten kanssa?
Filosofia. Vakisuhteessani emme rakenna kuvitelmia tai haaveita omissa päissämme, vaan keskustelemalla ja etsimällä yhteisiä rakennuspalikoita. Treffaillessa taas tuntuu jatkuvasti siltä, että toinen ei ole kanssani samalla puolella. Vuorovaikutus on peli. Minä olen peli. Toinen koittaa päästä omiin, henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa pimittämällä, huijaamalla ja kaunistelemalla. Ja mistä tämä ero filosofioissa? En voi välttyä ajatukselta, että kyse on sarjamonogamian ja polyamorian ajatusmallien aiheuttamista eroista ihmisten tavoissa suhtautua muihin ihmisiin. Ne tulevat esiin tiedostamattomina reagointitapoina. Ihmissuhdeasioissa kun ei useinkaan toimita järjellä, vaan tunteenomaisesti reagoimalla. Kauhean monet ihmiset reagoivat kuten heidän omaksumansa kulttuuri on opettanut reagoimaan, eivätkä suinkaan niin kuin he itse oikeastaan haluaisivat reagoida. Ja kun minä reagoin aivan toisin kuin mihin toinen on tottunut, se aiheuttaa suurta ihmetystä ja entistä suurempaa epävarmuutta.
Sarjamonogamia on mielestäni ihmissuhteiden peliteorian perussyy. Jos sarjamonogamia ei olisi automaattinen oletus ihmisten mielissä, niin koko kilpailuasetelma romuttuisi saman tien. Ihmissuhteet eivät olisi enää rajallinen hyödyke, josta pitää kilpailla. Löytääksesi kumppanin, sen paremmin seksi- kuin romanttisenkaan kumppanin, sinun ei enää tarvitsisi voittaa kilpailijoita. Sinun tarvitsisi voittaa vain kumppanisi luottamus ja/tai sydän. Samalla voisit olla varma siitä, että kumppanisi ei tee jatkuvasti laskelmia päässään siitä, millä taktiikalla sinut saa pidettyä itsellään tai millä juonella sinulta saa haluamansa. Kun kysyisit toiselta, mitä hän haluaa sinusta, seurauksena ei olisi miettimistauko ja sitä seuraavat ympäripyöreät korulauseet, vaan vastaus. Tarpeiden kohtaamattomuus sinun ja toisen ihmisen välillä ei olisi enää tappio jota pitää vältellä, vaan realiteetti joka on hyvä tietää ja tunnistaa.
Sarjamonogamia on tehnyt ihmissuhteille saman kuin johdannaiskauppa rahoitusmarkkinoille. Liian kauaksi aidosta tarpeesta loitontunut optimointi, taktikointi ja laskelmointi on kääntynyt itseään vastaan. Tämä on se syy, miksi itse puhun polyamorian filosofian hyödyllisyydestä. Jos yksi ihminen täyttää kaikki tarpeeni, niin olen vain yhden ihmisen kanssa. En kuitenkaan pidä sitä automaattisena oletuksena, vaan pikemminkin laajemman teorian erityistapauksena. En myöskään tunne itse tarvetta täyttää kenenkään toisen kaikkia mahdollisia tarpeita. Jos täytän – sellaisena kuin olen – niin hienoa, mutta sellaisen skenaarion toteutumisen varaan en aio onnellisuuttani rakentaa. Nautin toisten ihmisten kohtaamisesta silloin, kun nautinto on molemminpuolista. Kun ei ole, niin nautin mieluummin itsestäni. Jos aito kohtaaminen on hetkellistä, niin nautin siitä hetkestä. Jos se on pitkäkestoista, niin mikäpä sen parempaa. Jos sielujen sympatia rakentuu useamman ihmisen kanssa, niin se on suurta bonusta. On vain voitettavaa, ei hävittävää.
Olen pelivastainen, totuusorientoitunut ja yhteistyöhakuinen omavarainen onnellisuusyksikkö. Polyamorian filosofia on vain osa sitä kokonaisuutta, ei siksi että koen pakottavaa tarvetta rakastaa tai rakastella montaa ihmistä rinnakkain tai samaan aikaan, vaan siksi että se antaa realistisemman pohjan onnellisuuteni rakentamiselle kuin ihmissuhdepelureiden kanssa pelaaminen. En myöskään kehota ketään monisuhteisuuteen, mutta sen sijaan toivoisin paljon suuremman ihmisjoukon haastavan perinteisen parisuhdemallin ja sen aiheuttaman pelon ja pelin kulttuurin. Polyamoria on vuorovaikutustapa, ei seksuaalinen suuntaus.
Valehtelusta, vedättämisestä ja vehkeilystä on jälleen puhuttu viime aikoina paljon. Jossain määrin aihe on puhutellut taas minuakin, koska talvella tapahtunut aktivoituminen treffikuvioissa on tuonut sellaisia tilanteita eteen itsellenikin. Treffaillessa näkee konkreettisesti sen, kuinka mutkikkaita ihmissuhteet useimmille ovat. Kysyt, niin sinulle ei vastata. Vastaat, niin sinua ei uskota tai ymmärretä. Olet kiinnostunut, niin toinen vetäytyy. Olet välinpitämätön, niin toinen puskee päälle entistä vahvemmin. Tarpeet tuntuvat kohtaavan äärimmäisen harvoin, kommunikaatio ja asioiden rytmitys vielä sitäkin harvemmin. Mielestäni monetkin tapaamani ihmiset ovat olleet mielenkiintoisia ja miellyttäviä, mutta ovat tuntuneet menettävän vuorovaikutustaitonsa yllättävissä tilanteissa, ikään kuin jonkin suuremman voiman ohjaamana.
Käytännössä nämä uusien ihmisten tapaamiset ovatkin aiheuttaneet enemmän turhautumisia kuin onnistumisen tunteita. Kontrastina sille on toiminut vakisuhteeni, jonka puitteissa vaikeatkin asiat sanotaan ääneen ja niitä sovitellaan sitten yhdessä sopiviin uomiin. Päivä- tai pahimmillaan viikkokausien epätietoiset pohtimiset toisen tekemisten ja sanomisten syistä ovat minulle paljon ahdistavampia kokemuksia kuin avoin keskustelu, riippumatta asian vaikeudesta tai riitaisuudesta. Mikä siis on vakisuhteessani toisin kuin noiden muiden ihmisten kanssa?
Filosofia. Vakisuhteessani emme rakenna kuvitelmia tai haaveita omissa päissämme, vaan keskustelemalla ja etsimällä yhteisiä rakennuspalikoita. Treffaillessa taas tuntuu jatkuvasti siltä, että toinen ei ole kanssani samalla puolella. Vuorovaikutus on peli. Minä olen peli. Toinen koittaa päästä omiin, henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa pimittämällä, huijaamalla ja kaunistelemalla. Ja mistä tämä ero filosofioissa? En voi välttyä ajatukselta, että kyse on sarjamonogamian ja polyamorian ajatusmallien aiheuttamista eroista ihmisten tavoissa suhtautua muihin ihmisiin. Ne tulevat esiin tiedostamattomina reagointitapoina. Ihmissuhdeasioissa kun ei useinkaan toimita järjellä, vaan tunteenomaisesti reagoimalla. Kauhean monet ihmiset reagoivat kuten heidän omaksumansa kulttuuri on opettanut reagoimaan, eivätkä suinkaan niin kuin he itse oikeastaan haluaisivat reagoida. Ja kun minä reagoin aivan toisin kuin mihin toinen on tottunut, se aiheuttaa suurta ihmetystä ja entistä suurempaa epävarmuutta.
Sarjamonogamia on mielestäni ihmissuhteiden peliteorian perussyy. Jos sarjamonogamia ei olisi automaattinen oletus ihmisten mielissä, niin koko kilpailuasetelma romuttuisi saman tien. Ihmissuhteet eivät olisi enää rajallinen hyödyke, josta pitää kilpailla. Löytääksesi kumppanin, sen paremmin seksi- kuin romanttisenkaan kumppanin, sinun ei enää tarvitsisi voittaa kilpailijoita. Sinun tarvitsisi voittaa vain kumppanisi luottamus ja/tai sydän. Samalla voisit olla varma siitä, että kumppanisi ei tee jatkuvasti laskelmia päässään siitä, millä taktiikalla sinut saa pidettyä itsellään tai millä juonella sinulta saa haluamansa. Kun kysyisit toiselta, mitä hän haluaa sinusta, seurauksena ei olisi miettimistauko ja sitä seuraavat ympäripyöreät korulauseet, vaan vastaus. Tarpeiden kohtaamattomuus sinun ja toisen ihmisen välillä ei olisi enää tappio jota pitää vältellä, vaan realiteetti joka on hyvä tietää ja tunnistaa.
Sarjamonogamia on tehnyt ihmissuhteille saman kuin johdannaiskauppa rahoitusmarkkinoille. Liian kauaksi aidosta tarpeesta loitontunut optimointi, taktikointi ja laskelmointi on kääntynyt itseään vastaan. Tämä on se syy, miksi itse puhun polyamorian filosofian hyödyllisyydestä. Jos yksi ihminen täyttää kaikki tarpeeni, niin olen vain yhden ihmisen kanssa. En kuitenkaan pidä sitä automaattisena oletuksena, vaan pikemminkin laajemman teorian erityistapauksena. En myöskään tunne itse tarvetta täyttää kenenkään toisen kaikkia mahdollisia tarpeita. Jos täytän – sellaisena kuin olen – niin hienoa, mutta sellaisen skenaarion toteutumisen varaan en aio onnellisuuttani rakentaa. Nautin toisten ihmisten kohtaamisesta silloin, kun nautinto on molemminpuolista. Kun ei ole, niin nautin mieluummin itsestäni. Jos aito kohtaaminen on hetkellistä, niin nautin siitä hetkestä. Jos se on pitkäkestoista, niin mikäpä sen parempaa. Jos sielujen sympatia rakentuu useamman ihmisen kanssa, niin se on suurta bonusta. On vain voitettavaa, ei hävittävää.
Olen pelivastainen, totuusorientoitunut ja yhteistyöhakuinen omavarainen onnellisuusyksikkö. Polyamorian filosofia on vain osa sitä kokonaisuutta, ei siksi että koen pakottavaa tarvetta rakastaa tai rakastella montaa ihmistä rinnakkain tai samaan aikaan, vaan siksi että se antaa realistisemman pohjan onnellisuuteni rakentamiselle kuin ihmissuhdepelureiden kanssa pelaaminen. En myöskään kehota ketään monisuhteisuuteen, mutta sen sijaan toivoisin paljon suuremman ihmisjoukon haastavan perinteisen parisuhdemallin ja sen aiheuttaman pelon ja pelin kulttuurin. Polyamoria on vuorovaikutustapa, ei seksuaalinen suuntaus.
tiistai 6. elokuuta 2013
Eepos nimeltä elämä
(Kirjoitettu 4.7.2012)
Kävelen 1930-lukulaisessa kauppahallin tapaisessa. Ei, ehkä sittenkin juna-aseman katetulla korridorilla. Kaikki ympärilläni on art decoa, jota täydentää seepiansävyinen filtteri mielikuvitukseni linssissä.
Avaan oven pienehköön kojuun, jonka seinät ovat lasia mutta jonka sisään ei näe mitään. Kojussa on kolme ihmistä, kaksi miestä ja nainen uppoutuneena henkevään, brittienglannilla käytyyn keskusteluun. Kun astun sisään, kääntyvät he katsomaan minuun. Vain parin sekunnin hengenvedon jälkeen nainen aloittaa valistustyön. Saan kuulla, kuinka Kalevala pieksee kaikki muut maailmankatsomukset: kreikkalaisesta filosofiasta kommunismin kautta aina globaaliin maailmantalouteen, joka ironisesti parhaillaan käristyy vartaassa Ateenan kaduilla. Kuinka tuotannontekijät ovat luonnostaan kansan käsissä, kuinka suurimmat rikkaudet syntyvät sepän takomana ja kuinka ne ovat silti vain käypä hinta hyvästä naisesta.
Herään. Naiseni hymyilee vieressäni aamuauringossa. Parissa tunnissa hän jauhaa minulle nautintoa, ravintoa ja hyvinvointia. Vaivatta, ilman että saamani on keneltäkään pois. Hyvä nainen ja Sampo samassa paketissa. Parempaa kuin Kalevalassa.
Kävelen 1930-lukulaisessa kauppahallin tapaisessa. Ei, ehkä sittenkin juna-aseman katetulla korridorilla. Kaikki ympärilläni on art decoa, jota täydentää seepiansävyinen filtteri mielikuvitukseni linssissä.
Avaan oven pienehköön kojuun, jonka seinät ovat lasia mutta jonka sisään ei näe mitään. Kojussa on kolme ihmistä, kaksi miestä ja nainen uppoutuneena henkevään, brittienglannilla käytyyn keskusteluun. Kun astun sisään, kääntyvät he katsomaan minuun. Vain parin sekunnin hengenvedon jälkeen nainen aloittaa valistustyön. Saan kuulla, kuinka Kalevala pieksee kaikki muut maailmankatsomukset: kreikkalaisesta filosofiasta kommunismin kautta aina globaaliin maailmantalouteen, joka ironisesti parhaillaan käristyy vartaassa Ateenan kaduilla. Kuinka tuotannontekijät ovat luonnostaan kansan käsissä, kuinka suurimmat rikkaudet syntyvät sepän takomana ja kuinka ne ovat silti vain käypä hinta hyvästä naisesta.
Herään. Naiseni hymyilee vieressäni aamuauringossa. Parissa tunnissa hän jauhaa minulle nautintoa, ravintoa ja hyvinvointia. Vaivatta, ilman että saamani on keneltäkään pois. Hyvä nainen ja Sampo samassa paketissa. Parempaa kuin Kalevalassa.
Tietoisuuden rippeet
(Kirjoitettu 20.3.2012)
Alan ymmärtää, miksi minulle on tärkeää tehdä kuten haluan. Siksi, että on surullisen kapea-alaista tehdä kuten järkevästi ajatellen pitäisi. Itse asiassa: on järkevää tehdä kuten tahtoo.
Törmäsin tietoon, jonka mukaan ihminen voi rekisteröidä joka sekunti 11 miljoonaa asiaa, mutta käsitellä niistä tietoisesti vain enintään 40. Tuollaisella suhdeluvulla vaatii aika kovaa luottamusta omaan tietoisuuteen, että voi pitää loogista ajattelua hyvänä ohjenuorana päätöksenteolle. Vaikka löytäisit järjellä ajatellen kuinka monta pitävää argumenttia päätökselle, voi intuitiolla olla niitä puolellaan murskaavasti enemmän.
Kun siis seuraavan kerran olet tilanteessa, jossa järjellä ajatellen pitäisi toimia tietyllä tavalla, mutta intuitiosi sanoo toisin: tee kuten hyvältä tuntuu. Tunteesi perustuu 275 000 kertaa suurempaan informaatiomäärään. Siinä on järkiperustetta kerrakseen. Alitajuntamme meitä ohjaa kuitenkin, sen kieltäminen johtaa vain sisäisiin ristiriitoihin ja onnettomaan elämään.
Ps. Miksikö tunteista puhuminen on vaikeaa? Kenties siksi, että niiden mahduttaminen edes omaan tietoiseen ajatteluun on mahdotonta...
Pelko ei asu täällä
(Kirjoitettu 18.2.2012)
En ole pelännyt fyysisen koskemattomuuteni puolesta kahdeksannen luokan jälkeen. Silloin tappelin edellisen kerran ja - harvinaista kyllä - osuin luokan häirikköön sen verran, ettei hän enää sittemmin katsonut välienselvittelyn olevan tarpeen.
Tämä pätee tosin vain tarkkailtaessa Suomea. Ulkomailla olen aikuisenakin kokenut pari tilannetta, joissa adrenaliini virtasi. Espanjassa löysin itseni baari-illan päätteeksi pimeältä ja ahtaalta kujalta kuuden huumediilerin kanssa. Yksi heistä oli muodostunut puolitutuksi loman aikana, joten en osannut epäillä mitään, kun hän lyöttäytyi seuraani lähtiessäni kävelemään hotellille päin. Vasta kun ilopillerit oli vedetty esiin, tajusin mistä oli kyse. Adrenaliini löi humalan läpi, ja tuloksena oli selkeyden hetki. Ymmärsin heti ensimmäisenä tehdä selväksi, ettei minulla ollut rahaa mukanani. Olin toki erittäin kiinnostunut ja kerroin varaavani seuraavan illan budjetin kunnon bilettämiseen. Näin äijien miettivän hetken, ja ensimmäisestä hymyn häivähdyksestä liukenin paikalta. Seuraavana päivänä lensin kotiin.
Seuraavalla kerralla osasin tehdä peliliikkeet jo ennen varsinaista uhkaa. Bulgariassa olin, yllätys yllätys, baari-illan päätteeksi vailla syömistä. Otin hotellilta mukaan vain avaimen ja juuri sen verran rahaa kuin epäilin ruokaan tarvitsevani. Lähikadut osoittautuivat kuolleiksi. Tilanteen ratkaisi taas puolituttu, eräs taksikuski, joka ajoi ystävällisesti vierelle ja kysyi, mitä etsin. Tietenkin hän tiesi sen ainoan paikan, mistä siihen kellonaikaan ruokaa saisi. Vatsa käski kyytiin, vaikka pää epäröi. Kun auto lähti liikkeelle, kaikki tapahtui juuri kuten epäilinkin: ensin kuski kysyi, paljonko minulla on rahaa. Ei tietenkään suostunut uskomaan rehellistä vastaustani, vaan tutki ajaessaan taskuni. Todettuaan, että tässä keikassa oli vähemmän saavutettavaa kuin menetettävää, otti kaikki rahani, ajoi minut parin kilometrin päähän kaverinsa grillikojulle, tilasi minulle Kievin kanaa ja maksoi sen rahoillani, kunnes ajoi tiehensä. Söin hyvillä mielin, kävelin hotellille ja mietin, oliko riskianalyysi onnistunut. Ehkä se oli, koska mitään yllättävää ei tapahtunut, ja sain sen, mitä lähdin hakemaan.
Tällaista väkivallan uhkaa on helppo välttää: älä liiku yksin keskellä yötä turistikohteissa, humalassa ja rahalla ladattuna. Suomessakin voi toki saada turpaansa, varsinkin öiseen aikaan ja humalassa, mutta kyllä se vaatii vielä huomattavasti enemmän aloitteellisuutta. Paitsi jos väkivalta asuu saman katon alla. Minun on vaikea kuvitella, mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.
Epäilen, että kaikki pelko pohjautuu väkivallan pelkoon. Mitä läheisemmässä suhteessa väkivaltaan on elänyt, sen suuremman roolin pelko ottaa elämässä. Opitut pelon mekanismit osaavat ottaa ihmisen valtaansa, vaikka uhka ei olisikaan fyysinen. Ja kuten kaikkien opittujen tapojen suhteen, myös pelon osalta oppi on sitä tiukemmassa, mitä nuorempana se on ihmiseen tarttunut. Se voi myöhemmin ilmaista itseään monessa muodossa: masennuksena, sulkeutuneisuutena, varovaisuutena, väkivaltana... Mutta mitään hyvää siitä ei seuraa.
Älä anna pelon asua kotonasi. Käy mieluummin tutustumassa siihen muualla.
En ole pelännyt fyysisen koskemattomuuteni puolesta kahdeksannen luokan jälkeen. Silloin tappelin edellisen kerran ja - harvinaista kyllä - osuin luokan häirikköön sen verran, ettei hän enää sittemmin katsonut välienselvittelyn olevan tarpeen.
Tämä pätee tosin vain tarkkailtaessa Suomea. Ulkomailla olen aikuisenakin kokenut pari tilannetta, joissa adrenaliini virtasi. Espanjassa löysin itseni baari-illan päätteeksi pimeältä ja ahtaalta kujalta kuuden huumediilerin kanssa. Yksi heistä oli muodostunut puolitutuksi loman aikana, joten en osannut epäillä mitään, kun hän lyöttäytyi seuraani lähtiessäni kävelemään hotellille päin. Vasta kun ilopillerit oli vedetty esiin, tajusin mistä oli kyse. Adrenaliini löi humalan läpi, ja tuloksena oli selkeyden hetki. Ymmärsin heti ensimmäisenä tehdä selväksi, ettei minulla ollut rahaa mukanani. Olin toki erittäin kiinnostunut ja kerroin varaavani seuraavan illan budjetin kunnon bilettämiseen. Näin äijien miettivän hetken, ja ensimmäisestä hymyn häivähdyksestä liukenin paikalta. Seuraavana päivänä lensin kotiin.
Seuraavalla kerralla osasin tehdä peliliikkeet jo ennen varsinaista uhkaa. Bulgariassa olin, yllätys yllätys, baari-illan päätteeksi vailla syömistä. Otin hotellilta mukaan vain avaimen ja juuri sen verran rahaa kuin epäilin ruokaan tarvitsevani. Lähikadut osoittautuivat kuolleiksi. Tilanteen ratkaisi taas puolituttu, eräs taksikuski, joka ajoi ystävällisesti vierelle ja kysyi, mitä etsin. Tietenkin hän tiesi sen ainoan paikan, mistä siihen kellonaikaan ruokaa saisi. Vatsa käski kyytiin, vaikka pää epäröi. Kun auto lähti liikkeelle, kaikki tapahtui juuri kuten epäilinkin: ensin kuski kysyi, paljonko minulla on rahaa. Ei tietenkään suostunut uskomaan rehellistä vastaustani, vaan tutki ajaessaan taskuni. Todettuaan, että tässä keikassa oli vähemmän saavutettavaa kuin menetettävää, otti kaikki rahani, ajoi minut parin kilometrin päähän kaverinsa grillikojulle, tilasi minulle Kievin kanaa ja maksoi sen rahoillani, kunnes ajoi tiehensä. Söin hyvillä mielin, kävelin hotellille ja mietin, oliko riskianalyysi onnistunut. Ehkä se oli, koska mitään yllättävää ei tapahtunut, ja sain sen, mitä lähdin hakemaan.
Tällaista väkivallan uhkaa on helppo välttää: älä liiku yksin keskellä yötä turistikohteissa, humalassa ja rahalla ladattuna. Suomessakin voi toki saada turpaansa, varsinkin öiseen aikaan ja humalassa, mutta kyllä se vaatii vielä huomattavasti enemmän aloitteellisuutta. Paitsi jos väkivalta asuu saman katon alla. Minun on vaikea kuvitella, mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.
Epäilen, että kaikki pelko pohjautuu väkivallan pelkoon. Mitä läheisemmässä suhteessa väkivaltaan on elänyt, sen suuremman roolin pelko ottaa elämässä. Opitut pelon mekanismit osaavat ottaa ihmisen valtaansa, vaikka uhka ei olisikaan fyysinen. Ja kuten kaikkien opittujen tapojen suhteen, myös pelon osalta oppi on sitä tiukemmassa, mitä nuorempana se on ihmiseen tarttunut. Se voi myöhemmin ilmaista itseään monessa muodossa: masennuksena, sulkeutuneisuutena, varovaisuutena, väkivaltana... Mutta mitään hyvää siitä ei seuraa.
Älä anna pelon asua kotonasi. Käy mieluummin tutustumassa siihen muualla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)