(kirjoitettu 04.07.2015)
Valehtelusta, vedättämisestä ja vehkeilystä on jälleen puhuttu viime aikoina paljon. Jossain määrin aihe on puhutellut taas minuakin, koska talvella tapahtunut aktivoituminen treffikuvioissa on tuonut sellaisia tilanteita eteen itsellenikin. Treffaillessa näkee konkreettisesti sen, kuinka mutkikkaita ihmissuhteet useimmille ovat. Kysyt, niin sinulle ei vastata. Vastaat, niin sinua ei uskota tai ymmärretä. Olet kiinnostunut, niin toinen vetäytyy. Olet välinpitämätön, niin toinen puskee päälle entistä vahvemmin. Tarpeet tuntuvat kohtaavan äärimmäisen harvoin, kommunikaatio ja asioiden rytmitys vielä sitäkin harvemmin. Mielestäni monetkin tapaamani ihmiset ovat olleet mielenkiintoisia ja miellyttäviä, mutta ovat tuntuneet menettävän vuorovaikutustaitonsa yllättävissä tilanteissa, ikään kuin jonkin suuremman voiman ohjaamana.
Käytännössä nämä uusien ihmisten tapaamiset ovatkin aiheuttaneet enemmän turhautumisia kuin onnistumisen tunteita. Kontrastina sille on toiminut vakisuhteeni, jonka puitteissa vaikeatkin asiat sanotaan ääneen ja niitä sovitellaan sitten yhdessä sopiviin uomiin. Päivä- tai pahimmillaan viikkokausien epätietoiset pohtimiset toisen tekemisten ja sanomisten syistä ovat minulle paljon ahdistavampia kokemuksia kuin avoin keskustelu, riippumatta asian vaikeudesta tai riitaisuudesta. Mikä siis on vakisuhteessani toisin kuin noiden muiden ihmisten kanssa?
Filosofia. Vakisuhteessani emme rakenna kuvitelmia tai haaveita omissa päissämme, vaan keskustelemalla ja etsimällä yhteisiä rakennuspalikoita. Treffaillessa taas tuntuu jatkuvasti siltä, että toinen ei ole kanssani samalla puolella. Vuorovaikutus on peli. Minä olen peli. Toinen koittaa päästä omiin, henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa pimittämällä, huijaamalla ja kaunistelemalla. Ja mistä tämä ero filosofioissa? En voi välttyä ajatukselta, että kyse on sarjamonogamian ja polyamorian ajatusmallien aiheuttamista eroista ihmisten tavoissa suhtautua muihin ihmisiin. Ne tulevat esiin tiedostamattomina reagointitapoina. Ihmissuhdeasioissa kun ei useinkaan toimita järjellä, vaan tunteenomaisesti reagoimalla. Kauhean monet ihmiset reagoivat kuten heidän omaksumansa kulttuuri on opettanut reagoimaan, eivätkä suinkaan niin kuin he itse oikeastaan haluaisivat reagoida. Ja kun minä reagoin aivan toisin kuin mihin toinen on tottunut, se aiheuttaa suurta ihmetystä ja entistä suurempaa epävarmuutta.
Sarjamonogamia on mielestäni ihmissuhteiden peliteorian perussyy. Jos sarjamonogamia ei olisi automaattinen oletus ihmisten mielissä, niin koko kilpailuasetelma romuttuisi saman tien. Ihmissuhteet eivät olisi enää rajallinen hyödyke, josta pitää kilpailla. Löytääksesi kumppanin, sen paremmin seksi- kuin romanttisenkaan kumppanin, sinun ei enää tarvitsisi voittaa kilpailijoita. Sinun tarvitsisi voittaa vain kumppanisi luottamus ja/tai sydän. Samalla voisit olla varma siitä, että kumppanisi ei tee jatkuvasti laskelmia päässään siitä, millä taktiikalla sinut saa pidettyä itsellään tai millä juonella sinulta saa haluamansa. Kun kysyisit toiselta, mitä hän haluaa sinusta, seurauksena ei olisi miettimistauko ja sitä seuraavat ympäripyöreät korulauseet, vaan vastaus. Tarpeiden kohtaamattomuus sinun ja toisen ihmisen välillä ei olisi enää tappio jota pitää vältellä, vaan realiteetti joka on hyvä tietää ja tunnistaa.
Sarjamonogamia on tehnyt ihmissuhteille saman kuin johdannaiskauppa rahoitusmarkkinoille. Liian kauaksi aidosta tarpeesta loitontunut optimointi, taktikointi ja laskelmointi on kääntynyt itseään vastaan. Tämä on se syy, miksi itse puhun polyamorian filosofian hyödyllisyydestä. Jos yksi ihminen täyttää kaikki tarpeeni, niin olen vain yhden ihmisen kanssa. En kuitenkaan pidä sitä automaattisena oletuksena, vaan pikemminkin laajemman teorian erityistapauksena. En myöskään tunne itse tarvetta täyttää kenenkään toisen kaikkia mahdollisia tarpeita. Jos täytän – sellaisena kuin olen – niin hienoa, mutta sellaisen skenaarion toteutumisen varaan en aio onnellisuuttani rakentaa. Nautin toisten ihmisten kohtaamisesta silloin, kun nautinto on molemminpuolista. Kun ei ole, niin nautin mieluummin itsestäni. Jos aito kohtaaminen on hetkellistä, niin nautin siitä hetkestä. Jos se on pitkäkestoista, niin mikäpä sen parempaa. Jos sielujen sympatia rakentuu useamman ihmisen kanssa, niin se on suurta bonusta. On vain voitettavaa, ei hävittävää.
Olen pelivastainen, totuusorientoitunut ja yhteistyöhakuinen omavarainen onnellisuusyksikkö. Polyamorian filosofia on vain osa sitä kokonaisuutta, ei siksi että koen pakottavaa tarvetta rakastaa tai rakastella montaa ihmistä rinnakkain tai samaan aikaan, vaan siksi että se antaa realistisemman pohjan onnellisuuteni rakentamiselle kuin ihmissuhdepelureiden kanssa pelaaminen. En myöskään kehota ketään monisuhteisuuteen, mutta sen sijaan toivoisin paljon suuremman ihmisjoukon haastavan perinteisen parisuhdemallin ja sen aiheuttaman pelon ja pelin kulttuurin. Polyamoria on vuorovaikutustapa, ei seksuaalinen suuntaus.
