(Kirjoitettu 7.12.2014)
Olen tullut siihen tulokseen, että mulla on ilmeisesti hyvinkin erikoinen käsitys siitä, miten ihmissuhteet toimii. Mun mielestä kaikkia positiivisia tunteita pitää aina mahdollisuuden tullen lietsoa. Jos sulla on mahdollisuus tehdä lähempää tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa, johon tunnet vetoa, niin totta kai siihen pitää tarttua. Eihän missään muussa ole mitään logiikkaa. Vai meinaatteko, että pitää lähestyä niitä ihmisiä, joihin ei tunne vetoa? Tai ehkä ihan vaan, että ei pidä lähestyä ihmisiä ollenkaan. Parasta on, kun kukaan ei pääse lähelle?
Kun nyt kuitenkin tosiasiassa kaikki kaipaa läheisyyttä, niin sitten laaditaan kaikenlaisia rajoitteita ja sääntöjä, että ollaan muka turvassa. Ei tehdä yhdessä muuta kuin pannaan. No, mun mielestä se ei kyllä pelasta mitään, ettei katsota tv-uutisia yhdessä, jos sängyssä kuitenkin tunnetaan intohimon hetkiä. Ei suudella. Niin, seksihän on vaan pissavehkeiden hieromista yhteen, kun taas suuteleminen on kuolemattomien sielujen ikuista yhteensitoutumista. Eikä ainakaan sitouduta mihinkään. Koska sitoutumatta liihottelu ei ole koskaan satuttanut ketään, kaikki sitoutumista karttelevat ovat tunnetusti ihan älyttömän onnellisia.
Näettekö pointin? On ihan sama, millä tavalla itseään koittaa suojella negatiivisilta tunteilta: ne syntyvät positiivisten tunteiden ohessa aina, vaikka kuinka kieltäisit ne muilta tai itseltäsikin. Jos kiellät mahdollisuuden ennen kuin toinen ehtii, niin vedät itse sen positiivisen tunteen alas vessasta ja jätät jäljelle vain sen negatiivisen. Rajoitteilla ja säännöillä säästät itsesi vain niiltä positiivisilta tunteilta. Sen, kuinka toinen ymmärtääkin, kun sanot ajatuksesi. Sen, kuinka toinen ei tuomitsekaan, kun olet oma itsesi. Sen, kuinka toinen tukee, kun sinulla on vaikeaa. Sen, kuinka toinen rakastaa sinua silloinkin, kun et itse jaksa rakastaa.
Jos siis tunnet, niin yritä. Jos et yritä, niin aiheutat itse itsellesi pettymyksen. Ehkä se toinen ei aiheutakaan. Ehkä aiheuttaa, mutta miten se eroaa siitä lähtötilanteesta? Jos tunnistat itsessäsi pelon, se kertoo siitä että tunteita on jo. Ei sillä ole juurikaan eroa, tapatko ne itse pimeyteen vai teurastaako ne joku toinen. Pelko on sinussa jo, ei se synny torjunnasta tai pettymyksestä. Tunteiden seuraamisessa ei siis ole menetettävää, vain voitettavaa. Jos siitä ei tule ikuista rakkaustarinaa, niin siitä voi tulla tärkeä ystävyys. Jos siitä tulee vain hetken huumaa, niin saat sentään hetken huumaa ennen sitä pettymystä, jonka muuten kokisit jo ennen huumaa. Jos siitä tulee täystyrmäys, niin etpähän ainakaan itse ollut onnesi tiellä.
Negatiivisilta tunteilta ei siis mun mielestä kannata itseään suojella, se on turhaa. Sen sijaan kannattaisi oppia käsittelemään niitä mahdollisimman hyvin. Sietää myös niitä muiden ihmisten aiheuttamia pettymyksiä, käsitellä mustasukkaisuutta, pohtia omien tunteiden taustoja ja puhua niistä erityisesti niiden ihmisten kanssa, jotka eniten tunteita herättää. Ennen kaikkea kannattaa antaa itselleen mahdollisuus tuntea hyvää ja kaunista, vaikka nämä asiat eivät juuri koskaan menekään niin kuin itse suunnittelee.
keskiviikko 30. elokuuta 2017
Sofia
(Kirjoitettu 15.1.2015)
Hesarissa oli tänään juttu, joka puhutteli mua. Psykiatri/psykoterapeutti korosti siinä eksistentiaalisen pohdiskelun merkitystä ihmisen onnellisuuden lähteenä, mielenterveyden takeena ja masennuksen hoitokeinona. Hänen mukaansa masennuksesta ei pitäisi edes yrittää päästä irti mahdollisimman nopeasti, koska silloin masennukseen johtaneet tekijät ja tilanteet jäävät tunnistamatta ja tarvittavat muutokset tekemättä. Onnellisuuden avain on simppeli: jos pystyt näkemään ikävät asiat päinvastaisesta näkökulmasta, niin kokemus muuttuu paljon miellyttävämmäksi. Ongelma ei ole koskaan tilanne, vaan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen.
Filosofinen mietiskely on aivan liian harvinaista nyky-yhteiskunnassa. Ei se ole mitään akateemista haihattelua tai turhaa haaveilua, vaan ihmisen hyvinvoinnin ydin. Jos ei omaa minkäänlaista käsitystä siitä, miksi täällä ollaan ja mistä tässä on kyse, niin ei varmasti ole onnellinen. Eikä se ole edes mitään kovin vaativaa, vaan ihan perustason kykyä hahmottaa omaa itseään, ympäristöään ja suhdettaan siihen. Ilman sitä ihmisten kanssa toimiminen on taatusti vaikeaa; aina kun jonkun kanssa on vaikeaa, niin jää harmittelemaan elämän vaikeutta sen sijaan, että koittaisi ymmärtää miksi se asia on vaikeaa sille toiselle.
Ja tässä me kuitenkin olemme. Artikkelin psykiatri päätti vuonna 1999 perustaa filosofin vastaanoton. Koska ilman ammattiapua emme osaa pohtia elämäämme. Filosofin vastaanoton perustamisesta piti hakea oppia Saksasta, koska Suomessa sellaista ei tunnettu. Filosofiaa on tarjottava terapiana, koska sitä ei ole enää luontaisena elinympäristössämme. Ihan kiva, että joku yrittää, mutta kun samassa artikkelissa puhuttiin kielteiseen sävyyn masennuslääkkeistä jonkinlaisena laastarina, niin en voi välttyä ajatukselta, että eksistentiaaliakin pitäisi ehkä pohtia koko ajan, eikä vain silloin kun se on kriisissä.
http://www.hs.fi/elama/a1421209648801
Hesarissa oli tänään juttu, joka puhutteli mua. Psykiatri/psykoterapeutti korosti siinä eksistentiaalisen pohdiskelun merkitystä ihmisen onnellisuuden lähteenä, mielenterveyden takeena ja masennuksen hoitokeinona. Hänen mukaansa masennuksesta ei pitäisi edes yrittää päästä irti mahdollisimman nopeasti, koska silloin masennukseen johtaneet tekijät ja tilanteet jäävät tunnistamatta ja tarvittavat muutokset tekemättä. Onnellisuuden avain on simppeli: jos pystyt näkemään ikävät asiat päinvastaisesta näkökulmasta, niin kokemus muuttuu paljon miellyttävämmäksi. Ongelma ei ole koskaan tilanne, vaan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen.
Filosofinen mietiskely on aivan liian harvinaista nyky-yhteiskunnassa. Ei se ole mitään akateemista haihattelua tai turhaa haaveilua, vaan ihmisen hyvinvoinnin ydin. Jos ei omaa minkäänlaista käsitystä siitä, miksi täällä ollaan ja mistä tässä on kyse, niin ei varmasti ole onnellinen. Eikä se ole edes mitään kovin vaativaa, vaan ihan perustason kykyä hahmottaa omaa itseään, ympäristöään ja suhdettaan siihen. Ilman sitä ihmisten kanssa toimiminen on taatusti vaikeaa; aina kun jonkun kanssa on vaikeaa, niin jää harmittelemaan elämän vaikeutta sen sijaan, että koittaisi ymmärtää miksi se asia on vaikeaa sille toiselle.
Ja tässä me kuitenkin olemme. Artikkelin psykiatri päätti vuonna 1999 perustaa filosofin vastaanoton. Koska ilman ammattiapua emme osaa pohtia elämäämme. Filosofin vastaanoton perustamisesta piti hakea oppia Saksasta, koska Suomessa sellaista ei tunnettu. Filosofiaa on tarjottava terapiana, koska sitä ei ole enää luontaisena elinympäristössämme. Ihan kiva, että joku yrittää, mutta kun samassa artikkelissa puhuttiin kielteiseen sävyyn masennuslääkkeistä jonkinlaisena laastarina, niin en voi välttyä ajatukselta, että eksistentiaaliakin pitäisi ehkä pohtia koko ajan, eikä vain silloin kun se on kriisissä.
http://www.hs.fi/elama/a1421209648801
Retkeilyä
(Kirjoitettu 22.10.2015)
Kävin tänään metsässä. Oikeassa, todellisessa metsässä, en sellaisessa puistikossa kahden lähiön välissä. Periaatteessa tutuilla seuduilla, mutta hetken mielijohteesta aivan uutta reittiä kulkien. Luin vaaran laelta vesistölinjoja ja lähdin tavoittelemaan pääpiirteisestä suunnasta tietä, jonka tiesin halkovan edessä avautuvaa polutonta, koskematonta erämaata. Ilman kompassia tai karttaa. Kukaan ei tiennyt, minne olin menossa.Tuossa ei todellakaan täyttyneet retkeilyn ohjenuorat, mutta en tuntenut pienintäkään huolta. Se ei johtunut aukottomasta itseluottamuksesta: menin pitkiä pätkiä ilman tietoa siitä, olinko oikealla kurssilla tai paljonko matkaa tarkalleen oli jäljellä. Olen kuitenkin jo pienenä oppinut menetelmän, jolla tiesin pääseväni turvallisesti kotiin, vaikka en löytäisi päämäärää. Nimittäin: vaikka en tietäisi tarkalleen, mihin olen menossa, pidän aina tarkasti huolen siitä että tiedän, mistä olen tulossa. Enkä epäröi palata takaisin omia jälkiäni, jos epävarmuus kasvaa liian suureksi.
Erä- ja retkeilyharrastukset ovat opettaneet muihinkin varovaisuusperiaatteisiin. Olen liikkunut yksin niin täydellisessä autiomaassa, että elämä on ollut joka askeleella täysin omissa käsissä, jaloissa ja päässä. Harkitsevaisuus on välttämättömyys, mutta sen rajoissa voi päästä vaikka minne. Matka vain kestää pidempään, ja siihen on valmistauduttava huolella.
Tällaiseksi olen siis oppinut jo lapsena, niinä vuosina kun persoonallisuuteni oli vielä vaikutuksille altis. Sen puitteissa olen toiminut aika monessa muussakin asiassa kuin vain erämaan suhteen. Onko se estänyt minua heittäytymästä joihinkin asioihin tai tilanteisiin, jotka olisivat voineet olla hyväksi? Varmaankin. Onko se estänyt minua kadottamasta itseäni uusia kokemuksia tavoitellessani? Vaikea sanoa, mutta ehkä. Onko se estänyt minua menemästä syvälle luontaisten mukavuusalueitteni ulkopuolelle? Ei todellakaan.
En tiedä, voisiko varauksettomampi heittäytymisen asenne nopeuttaa ihmisenä kehittymistä. Ehkä on jopa tarpeen jossain vaiheessa eksyä ja kadottaa itsensä, olla pakotettu rakentamaan kaikki kokonaan alusta. Ei pelkästään epäonnistua, koska siitä minullakin on kokemusta paljon, vaan oikeasti pudota tyhjän päälle. Siihenkin varmaan tottuu, jos joutuu harjoittelemaan. Mutta jos on tottunut siihen, että on aina jokin tuttu silta takanaan, jota pitkin pääsee kotiin... Vaikea siitä toimintatavasta on enää päästää irti. Pitää retkeillä elämässä omalla tavallaan ja koittaa rakentaa omia sillanpäitä rauhassa lisää. Ei käydä kaikkialla, mutta viihtyä siellä, minne menee. Tehdä tutkimusmatkoja, mutta osata nauttia myös kotimatkoista.
Suurin kehittämisen kohde taitaa itselleni olla kuitenkin se, että miten saisin itsestäni houkuttelevamman retkeilykohteen. Erämaahan on helpompi lähteä, jos sinne vie pitkospuut.
Kävin tänään metsässä. Oikeassa, todellisessa metsässä, en sellaisessa puistikossa kahden lähiön välissä. Periaatteessa tutuilla seuduilla, mutta hetken mielijohteesta aivan uutta reittiä kulkien. Luin vaaran laelta vesistölinjoja ja lähdin tavoittelemaan pääpiirteisestä suunnasta tietä, jonka tiesin halkovan edessä avautuvaa polutonta, koskematonta erämaata. Ilman kompassia tai karttaa. Kukaan ei tiennyt, minne olin menossa.Tuossa ei todellakaan täyttyneet retkeilyn ohjenuorat, mutta en tuntenut pienintäkään huolta. Se ei johtunut aukottomasta itseluottamuksesta: menin pitkiä pätkiä ilman tietoa siitä, olinko oikealla kurssilla tai paljonko matkaa tarkalleen oli jäljellä. Olen kuitenkin jo pienenä oppinut menetelmän, jolla tiesin pääseväni turvallisesti kotiin, vaikka en löytäisi päämäärää. Nimittäin: vaikka en tietäisi tarkalleen, mihin olen menossa, pidän aina tarkasti huolen siitä että tiedän, mistä olen tulossa. Enkä epäröi palata takaisin omia jälkiäni, jos epävarmuus kasvaa liian suureksi.
Erä- ja retkeilyharrastukset ovat opettaneet muihinkin varovaisuusperiaatteisiin. Olen liikkunut yksin niin täydellisessä autiomaassa, että elämä on ollut joka askeleella täysin omissa käsissä, jaloissa ja päässä. Harkitsevaisuus on välttämättömyys, mutta sen rajoissa voi päästä vaikka minne. Matka vain kestää pidempään, ja siihen on valmistauduttava huolella.
Tällaiseksi olen siis oppinut jo lapsena, niinä vuosina kun persoonallisuuteni oli vielä vaikutuksille altis. Sen puitteissa olen toiminut aika monessa muussakin asiassa kuin vain erämaan suhteen. Onko se estänyt minua heittäytymästä joihinkin asioihin tai tilanteisiin, jotka olisivat voineet olla hyväksi? Varmaankin. Onko se estänyt minua kadottamasta itseäni uusia kokemuksia tavoitellessani? Vaikea sanoa, mutta ehkä. Onko se estänyt minua menemästä syvälle luontaisten mukavuusalueitteni ulkopuolelle? Ei todellakaan.
En tiedä, voisiko varauksettomampi heittäytymisen asenne nopeuttaa ihmisenä kehittymistä. Ehkä on jopa tarpeen jossain vaiheessa eksyä ja kadottaa itsensä, olla pakotettu rakentamaan kaikki kokonaan alusta. Ei pelkästään epäonnistua, koska siitä minullakin on kokemusta paljon, vaan oikeasti pudota tyhjän päälle. Siihenkin varmaan tottuu, jos joutuu harjoittelemaan. Mutta jos on tottunut siihen, että on aina jokin tuttu silta takanaan, jota pitkin pääsee kotiin... Vaikea siitä toimintatavasta on enää päästää irti. Pitää retkeillä elämässä omalla tavallaan ja koittaa rakentaa omia sillanpäitä rauhassa lisää. Ei käydä kaikkialla, mutta viihtyä siellä, minne menee. Tehdä tutkimusmatkoja, mutta osata nauttia myös kotimatkoista.
Suurin kehittämisen kohde taitaa itselleni olla kuitenkin se, että miten saisin itsestäni houkuttelevamman retkeilykohteen. Erämaahan on helpompi lähteä, jos sinne vie pitkospuut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)