(Kirjoitettu 4.7.2012)
Kävelen 1930-lukulaisessa kauppahallin tapaisessa. Ei, ehkä sittenkin juna-aseman katetulla korridorilla. Kaikki ympärilläni on art decoa, jota täydentää seepiansävyinen filtteri mielikuvitukseni linssissä.
Avaan oven pienehköön kojuun, jonka seinät ovat lasia mutta jonka sisään ei näe mitään. Kojussa on kolme ihmistä, kaksi miestä ja nainen uppoutuneena henkevään, brittienglannilla käytyyn keskusteluun. Kun astun sisään, kääntyvät he katsomaan minuun. Vain parin sekunnin hengenvedon jälkeen nainen aloittaa valistustyön. Saan kuulla, kuinka Kalevala pieksee kaikki muut maailmankatsomukset: kreikkalaisesta filosofiasta kommunismin kautta aina globaaliin maailmantalouteen, joka ironisesti parhaillaan käristyy vartaassa Ateenan kaduilla. Kuinka tuotannontekijät ovat luonnostaan kansan käsissä, kuinka suurimmat rikkaudet syntyvät sepän takomana ja kuinka ne ovat silti vain käypä hinta hyvästä naisesta.
Herään. Naiseni hymyilee vieressäni aamuauringossa. Parissa tunnissa hän jauhaa minulle nautintoa, ravintoa ja hyvinvointia. Vaivatta, ilman että saamani on keneltäkään pois. Hyvä nainen ja Sampo samassa paketissa. Parempaa kuin Kalevalassa.
tiistai 6. elokuuta 2013
Tietoisuuden rippeet
(Kirjoitettu 20.3.2012)
Alan ymmärtää, miksi minulle on tärkeää tehdä kuten haluan. Siksi, että on surullisen kapea-alaista tehdä kuten järkevästi ajatellen pitäisi. Itse asiassa: on järkevää tehdä kuten tahtoo.
Törmäsin tietoon, jonka mukaan ihminen voi rekisteröidä joka sekunti 11 miljoonaa asiaa, mutta käsitellä niistä tietoisesti vain enintään 40. Tuollaisella suhdeluvulla vaatii aika kovaa luottamusta omaan tietoisuuteen, että voi pitää loogista ajattelua hyvänä ohjenuorana päätöksenteolle. Vaikka löytäisit järjellä ajatellen kuinka monta pitävää argumenttia päätökselle, voi intuitiolla olla niitä puolellaan murskaavasti enemmän.
Kun siis seuraavan kerran olet tilanteessa, jossa järjellä ajatellen pitäisi toimia tietyllä tavalla, mutta intuitiosi sanoo toisin: tee kuten hyvältä tuntuu. Tunteesi perustuu 275 000 kertaa suurempaan informaatiomäärään. Siinä on järkiperustetta kerrakseen. Alitajuntamme meitä ohjaa kuitenkin, sen kieltäminen johtaa vain sisäisiin ristiriitoihin ja onnettomaan elämään.
Ps. Miksikö tunteista puhuminen on vaikeaa? Kenties siksi, että niiden mahduttaminen edes omaan tietoiseen ajatteluun on mahdotonta...
Pelko ei asu täällä
(Kirjoitettu 18.2.2012)
En ole pelännyt fyysisen koskemattomuuteni puolesta kahdeksannen luokan jälkeen. Silloin tappelin edellisen kerran ja - harvinaista kyllä - osuin luokan häirikköön sen verran, ettei hän enää sittemmin katsonut välienselvittelyn olevan tarpeen.
Tämä pätee tosin vain tarkkailtaessa Suomea. Ulkomailla olen aikuisenakin kokenut pari tilannetta, joissa adrenaliini virtasi. Espanjassa löysin itseni baari-illan päätteeksi pimeältä ja ahtaalta kujalta kuuden huumediilerin kanssa. Yksi heistä oli muodostunut puolitutuksi loman aikana, joten en osannut epäillä mitään, kun hän lyöttäytyi seuraani lähtiessäni kävelemään hotellille päin. Vasta kun ilopillerit oli vedetty esiin, tajusin mistä oli kyse. Adrenaliini löi humalan läpi, ja tuloksena oli selkeyden hetki. Ymmärsin heti ensimmäisenä tehdä selväksi, ettei minulla ollut rahaa mukanani. Olin toki erittäin kiinnostunut ja kerroin varaavani seuraavan illan budjetin kunnon bilettämiseen. Näin äijien miettivän hetken, ja ensimmäisestä hymyn häivähdyksestä liukenin paikalta. Seuraavana päivänä lensin kotiin.
Seuraavalla kerralla osasin tehdä peliliikkeet jo ennen varsinaista uhkaa. Bulgariassa olin, yllätys yllätys, baari-illan päätteeksi vailla syömistä. Otin hotellilta mukaan vain avaimen ja juuri sen verran rahaa kuin epäilin ruokaan tarvitsevani. Lähikadut osoittautuivat kuolleiksi. Tilanteen ratkaisi taas puolituttu, eräs taksikuski, joka ajoi ystävällisesti vierelle ja kysyi, mitä etsin. Tietenkin hän tiesi sen ainoan paikan, mistä siihen kellonaikaan ruokaa saisi. Vatsa käski kyytiin, vaikka pää epäröi. Kun auto lähti liikkeelle, kaikki tapahtui juuri kuten epäilinkin: ensin kuski kysyi, paljonko minulla on rahaa. Ei tietenkään suostunut uskomaan rehellistä vastaustani, vaan tutki ajaessaan taskuni. Todettuaan, että tässä keikassa oli vähemmän saavutettavaa kuin menetettävää, otti kaikki rahani, ajoi minut parin kilometrin päähän kaverinsa grillikojulle, tilasi minulle Kievin kanaa ja maksoi sen rahoillani, kunnes ajoi tiehensä. Söin hyvillä mielin, kävelin hotellille ja mietin, oliko riskianalyysi onnistunut. Ehkä se oli, koska mitään yllättävää ei tapahtunut, ja sain sen, mitä lähdin hakemaan.
Tällaista väkivallan uhkaa on helppo välttää: älä liiku yksin keskellä yötä turistikohteissa, humalassa ja rahalla ladattuna. Suomessakin voi toki saada turpaansa, varsinkin öiseen aikaan ja humalassa, mutta kyllä se vaatii vielä huomattavasti enemmän aloitteellisuutta. Paitsi jos väkivalta asuu saman katon alla. Minun on vaikea kuvitella, mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.
Epäilen, että kaikki pelko pohjautuu väkivallan pelkoon. Mitä läheisemmässä suhteessa väkivaltaan on elänyt, sen suuremman roolin pelko ottaa elämässä. Opitut pelon mekanismit osaavat ottaa ihmisen valtaansa, vaikka uhka ei olisikaan fyysinen. Ja kuten kaikkien opittujen tapojen suhteen, myös pelon osalta oppi on sitä tiukemmassa, mitä nuorempana se on ihmiseen tarttunut. Se voi myöhemmin ilmaista itseään monessa muodossa: masennuksena, sulkeutuneisuutena, varovaisuutena, väkivaltana... Mutta mitään hyvää siitä ei seuraa.
Älä anna pelon asua kotonasi. Käy mieluummin tutustumassa siihen muualla.
En ole pelännyt fyysisen koskemattomuuteni puolesta kahdeksannen luokan jälkeen. Silloin tappelin edellisen kerran ja - harvinaista kyllä - osuin luokan häirikköön sen verran, ettei hän enää sittemmin katsonut välienselvittelyn olevan tarpeen.
Tämä pätee tosin vain tarkkailtaessa Suomea. Ulkomailla olen aikuisenakin kokenut pari tilannetta, joissa adrenaliini virtasi. Espanjassa löysin itseni baari-illan päätteeksi pimeältä ja ahtaalta kujalta kuuden huumediilerin kanssa. Yksi heistä oli muodostunut puolitutuksi loman aikana, joten en osannut epäillä mitään, kun hän lyöttäytyi seuraani lähtiessäni kävelemään hotellille päin. Vasta kun ilopillerit oli vedetty esiin, tajusin mistä oli kyse. Adrenaliini löi humalan läpi, ja tuloksena oli selkeyden hetki. Ymmärsin heti ensimmäisenä tehdä selväksi, ettei minulla ollut rahaa mukanani. Olin toki erittäin kiinnostunut ja kerroin varaavani seuraavan illan budjetin kunnon bilettämiseen. Näin äijien miettivän hetken, ja ensimmäisestä hymyn häivähdyksestä liukenin paikalta. Seuraavana päivänä lensin kotiin.
Seuraavalla kerralla osasin tehdä peliliikkeet jo ennen varsinaista uhkaa. Bulgariassa olin, yllätys yllätys, baari-illan päätteeksi vailla syömistä. Otin hotellilta mukaan vain avaimen ja juuri sen verran rahaa kuin epäilin ruokaan tarvitsevani. Lähikadut osoittautuivat kuolleiksi. Tilanteen ratkaisi taas puolituttu, eräs taksikuski, joka ajoi ystävällisesti vierelle ja kysyi, mitä etsin. Tietenkin hän tiesi sen ainoan paikan, mistä siihen kellonaikaan ruokaa saisi. Vatsa käski kyytiin, vaikka pää epäröi. Kun auto lähti liikkeelle, kaikki tapahtui juuri kuten epäilinkin: ensin kuski kysyi, paljonko minulla on rahaa. Ei tietenkään suostunut uskomaan rehellistä vastaustani, vaan tutki ajaessaan taskuni. Todettuaan, että tässä keikassa oli vähemmän saavutettavaa kuin menetettävää, otti kaikki rahani, ajoi minut parin kilometrin päähän kaverinsa grillikojulle, tilasi minulle Kievin kanaa ja maksoi sen rahoillani, kunnes ajoi tiehensä. Söin hyvillä mielin, kävelin hotellille ja mietin, oliko riskianalyysi onnistunut. Ehkä se oli, koska mitään yllättävää ei tapahtunut, ja sain sen, mitä lähdin hakemaan.
Tällaista väkivallan uhkaa on helppo välttää: älä liiku yksin keskellä yötä turistikohteissa, humalassa ja rahalla ladattuna. Suomessakin voi toki saada turpaansa, varsinkin öiseen aikaan ja humalassa, mutta kyllä se vaatii vielä huomattavasti enemmän aloitteellisuutta. Paitsi jos väkivalta asuu saman katon alla. Minun on vaikea kuvitella, mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.
Epäilen, että kaikki pelko pohjautuu väkivallan pelkoon. Mitä läheisemmässä suhteessa väkivaltaan on elänyt, sen suuremman roolin pelko ottaa elämässä. Opitut pelon mekanismit osaavat ottaa ihmisen valtaansa, vaikka uhka ei olisikaan fyysinen. Ja kuten kaikkien opittujen tapojen suhteen, myös pelon osalta oppi on sitä tiukemmassa, mitä nuorempana se on ihmiseen tarttunut. Se voi myöhemmin ilmaista itseään monessa muodossa: masennuksena, sulkeutuneisuutena, varovaisuutena, väkivaltana... Mutta mitään hyvää siitä ei seuraa.
Älä anna pelon asua kotonasi. Käy mieluummin tutustumassa siihen muualla.
The Fear
(Kirjoitettu 11.1.2012)
Entä jos niin tapahtuisikin? Ei, parempi olla hiljaa.
Se kaikki on mietitty päässäni. Niin se menisi, se olisi hienoa. Paljon hienompaa kuin ilman, yksin, hallitusti, kuten ennen. Olisi syy tehdä uusia asioita. Halkaista maailma, mutta hiljaa, niin ettei kukaan huomaisi. Paitsi hän.
Maailman muuttaminen on tuossa, tiedän miten sen tekisin. Puuttuu vain se rako muurissa. Tai niitä on liikaa, minkä niistä valitsisin? Sen, mikä on yhteistä vai sen keskeisen eron? Sen, minkä tiedän vai sen, minkä tunnen?
Voisinko olla väärässä? Voisin, mutta en ole. Jos olisin, niin mitään ei tapahtuisi. Tai tapahtuisi jotain ihan muuta. Jos maailma muuttuukin väärään suuntaan? Muuttukoon, kunhan minä sen muutan.
Olen varma. Mutta mietitään nyt vielä huomiseen.
Entä jos niin tapahtuisikin? Ei, parempi olla hiljaa.
Se kaikki on mietitty päässäni. Niin se menisi, se olisi hienoa. Paljon hienompaa kuin ilman, yksin, hallitusti, kuten ennen. Olisi syy tehdä uusia asioita. Halkaista maailma, mutta hiljaa, niin ettei kukaan huomaisi. Paitsi hän.
Maailman muuttaminen on tuossa, tiedän miten sen tekisin. Puuttuu vain se rako muurissa. Tai niitä on liikaa, minkä niistä valitsisin? Sen, mikä on yhteistä vai sen keskeisen eron? Sen, minkä tiedän vai sen, minkä tunnen?
Voisinko olla väärässä? Voisin, mutta en ole. Jos olisin, niin mitään ei tapahtuisi. Tai tapahtuisi jotain ihan muuta. Jos maailma muuttuukin väärään suuntaan? Muuttukoon, kunhan minä sen muutan.
Olen varma. Mutta mietitään nyt vielä huomiseen.
Järki ja tunteet, osa 2
(Kirjoitettu 4.1.2012)
Ensimmäinen osa koski erityistapausta nimeltä rakkaus. Sama näkökulma yleisempänä: mitään tunneperäistä ei voi ilmaista järkevinä ajatuksina.
Kaikki suurimmat kulttuuriteokset perustuvat niiden muodostamaan tunnekokonaisuuteen, tunnelmaan. Pala materialisoitunutta ihmismieltä, jota aistiessaan kokee tuijottavansa joko niin syvään kuiluun tai niin avaraan maisemaan, että tunne-elämää huimaa. Sen kokemuksen kuvaaminen ja siitä keskusteleminen on aina vajaata. Tunnelman koostavat palat voi järkiperäisesti latoa tiskiin, mutta teoksen syvintä olemusta ei voi mitenkään välittää teoksen ulkopuolisesti.
Sama toistuu negatiivisenakin ilmiönä: ihmisen tuntemaa vihaa ei voi koskaan täysin rationalisoida. Vaikka joku esitelmöisi kuinka laajasti ja yksityiskohtaisesti kokemistaan vääryyksistä, niin viha syntyy silti vain henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai itsetuntokysymyksissä: jos itse tuntee itsensä huonoksi, on aivan sama vaikka saisi kuinka paljon järjellä ajatellen täysin perusteltua kiitosta.
Ihmisten tunteet ovat käytännössä ainut asia tuntemassamme maailmassa, mikä on täysin ennustamatonta ja hallitsematonta. Ne ovat keskeisin syy kaikkien talouden, teollisuuden, kaupan ja yhteiskunnallisten ongelmien takana. Toisaalta ne ovat perusta kaikelle sille kulttuuriselle rikkaudelle, mitä ihminen on ajansaatossa synnyttänyt.
Mikä vielä tärkeämpää, tunteet ovat myös ihmisen ainut toivo onnellisen elämän saavuttamiseksi. Eikö ihmisten tunteiden näin ollen pitäisi olla yhteiskunnallisen keskustelun aihe numero yksi? Miksi sitten laskelmat, tilastot, tutkimukset ja byrokratia täyttävät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat? Onko taide itse asiassa ainut aidon yhteiskunnallisen pohdinnan kanava?
Henkilökohtaisesti: miksi minäkin koitan väkisin koulia itsestäni tieteilijää enkä taiteilijaa? Se vaikuttaa ihan järkevältä ajatukselta, mutta tuntuu väärältä.
Ensimmäinen osa koski erityistapausta nimeltä rakkaus. Sama näkökulma yleisempänä: mitään tunneperäistä ei voi ilmaista järkevinä ajatuksina.
Kaikki suurimmat kulttuuriteokset perustuvat niiden muodostamaan tunnekokonaisuuteen, tunnelmaan. Pala materialisoitunutta ihmismieltä, jota aistiessaan kokee tuijottavansa joko niin syvään kuiluun tai niin avaraan maisemaan, että tunne-elämää huimaa. Sen kokemuksen kuvaaminen ja siitä keskusteleminen on aina vajaata. Tunnelman koostavat palat voi järkiperäisesti latoa tiskiin, mutta teoksen syvintä olemusta ei voi mitenkään välittää teoksen ulkopuolisesti.
Sama toistuu negatiivisenakin ilmiönä: ihmisen tuntemaa vihaa ei voi koskaan täysin rationalisoida. Vaikka joku esitelmöisi kuinka laajasti ja yksityiskohtaisesti kokemistaan vääryyksistä, niin viha syntyy silti vain henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai itsetuntokysymyksissä: jos itse tuntee itsensä huonoksi, on aivan sama vaikka saisi kuinka paljon järjellä ajatellen täysin perusteltua kiitosta.
Ihmisten tunteet ovat käytännössä ainut asia tuntemassamme maailmassa, mikä on täysin ennustamatonta ja hallitsematonta. Ne ovat keskeisin syy kaikkien talouden, teollisuuden, kaupan ja yhteiskunnallisten ongelmien takana. Toisaalta ne ovat perusta kaikelle sille kulttuuriselle rikkaudelle, mitä ihminen on ajansaatossa synnyttänyt.
Mikä vielä tärkeämpää, tunteet ovat myös ihmisen ainut toivo onnellisen elämän saavuttamiseksi. Eikö ihmisten tunteiden näin ollen pitäisi olla yhteiskunnallisen keskustelun aihe numero yksi? Miksi sitten laskelmat, tilastot, tutkimukset ja byrokratia täyttävät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat? Onko taide itse asiassa ainut aidon yhteiskunnallisen pohdinnan kanava?
Henkilökohtaisesti: miksi minäkin koitan väkisin koulia itsestäni tieteilijää enkä taiteilijaa? Se vaikuttaa ihan järkevältä ajatukselta, mutta tuntuu väärältä.
Järki ja tunteet
(Kirjoitettu 31.12.2011)
Mietin nykyisin asioita, jotka eivät kuulu mekanistiseen maailmankuvaani. Onko se kehitystä, taantumaa vai skitsoilua, jää nähtäväksi.
Päivän epistola:
Mietin nykyisin asioita, jotka eivät kuulu mekanistiseen maailmankuvaani. Onko se kehitystä, taantumaa vai skitsoilua, jää nähtäväksi.
Päivän epistola:
On olemassa kysymys, johon kulminoituu järjen ja tunteiden vastakkainasettelu: ”Mitä minussa rakastat?”
Jos vastaa järjen pohjalta, kysymystä konkreettisesti lähestyen, voi vastaus olla pitkäkin lista asioita. Se on silti aina vajaa: jos rakastaa ihmistä, niin kaikkia rakastamiaan piirteitä ei voi mitenkään luetella. Vielä oleellisempi puute on listattujen asioiden yhteisvaikutus: se miten mainitut asiat tukevat toisiaan.
Täydellinen vastaus voi syntyä vain tunteiden kautta: ”Rakastan sitä tunnetta, jonka minussa synnytät.” Sitä rakkaus on: itsekästä kemiaa, tunnetta siitä että osa ideaaliminää on olemassa oman kehon ulkopuolella. Rakastaminen on aina itsekästä toimintaa: itsekkyyden rajat vain laajenevat koskemaan muitakin ihmisiä.
Jos vastaa järjen pohjalta, kysymystä konkreettisesti lähestyen, voi vastaus olla pitkäkin lista asioita. Se on silti aina vajaa: jos rakastaa ihmistä, niin kaikkia rakastamiaan piirteitä ei voi mitenkään luetella. Vielä oleellisempi puute on listattujen asioiden yhteisvaikutus: se miten mainitut asiat tukevat toisiaan.
Täydellinen vastaus voi syntyä vain tunteiden kautta: ”Rakastan sitä tunnetta, jonka minussa synnytät.” Sitä rakkaus on: itsekästä kemiaa, tunnetta siitä että osa ideaaliminää on olemassa oman kehon ulkopuolella. Rakastaminen on aina itsekästä toimintaa: itsekkyyden rajat vain laajenevat koskemaan muitakin ihmisiä.
Nuoruus koputtaa ovelle
(Kirjoitettu 27.11.2013)
Kymmenen viimeisintä vuotta mun elämästäni kuuluu mulle. Yksin mulle. Aika, jolloin opin tuntemaan itseäni. Ensimmäiset kymmenen vuotta olin parhaani mukaan sitä, mitä vanhempani halusivat mun olevan. Seuraavat kymmenen olin sitä, minkä roolin kulloisessakin kaveripiirissä satuin saamaan. Teinivuosien päätteeksi sisäinen konflikti valtasi alaa, ja sen analysointiin taisi nuo kaksikymppiset enimmäkseen kulua. Nyt olen siirtymässä pikku hiljaa ratkaisuvaiheeseen.
Eilen teinivuodet tekivät yllätyshyökkäyksen. Alkoholi ja muutama vanha kaveri. Kun muuta puhuttavaa ei koko illaksi ollut, niin nostalgiaa. Nostalgia ja kevyt pöhnä ennen sänkyä, ja tuloksena pitkä ja kattava uni tytöstä, sittemmin epäilemättä naisesta, jota en ollut tietoisesti ajatellut vuosiin. Silloiset ongelmat kanssakäymisessä siirrettynä nykypäivään. Baarissa nähdyistä kavereista tuli huomio, että ihmiset eivät muutu yhtään. Samat piirteet, uudet ongelmat. Niinpä nuoruudenrakkaus – ei, ihastus sittenkin – unenomaisesti aikuistui ja kaunistui, mutta oli yhtä suuri arvoitus kuin ennenkin. Alitajunta teki hienoa työtä: toiminta oli tuttua, vaikka sen motiivit ovat yhä hämärän peitossa.
Uskon tehneeni oikein kymmenen vuotta sitten. Siinä missä silloiset kaverit tuntuvat olevan entisellään, en edes tuossa entisessä kontekstissa tunnistanut itseäni samaksi ihmiseksi kuin nuorena. Tein silloin selkeän päätöksen: haluan uusiutua säännöllisesti ja usein. Niin on käynyt. Nyt voisi olla kuitenkin aika ottaa uuteen prosessointiin seikat, joita teininä en saanut järjestykseen. Ehkä nyt osaan kehittää itseäni oikeaan suuntaan ja olla silti osa suurempaa sosiaalista piiriä. Ehkä nyt osaan, sopivasti opastettuna, edes ajoittain ymmärtää niinkin monimutkaisia naisia kuin he, joihin olen koko ikäni tuntenut vetoa.
Kymmenen viimeisintä vuotta mun elämästäni kuuluu mulle. Yksin mulle. Aika, jolloin opin tuntemaan itseäni. Ensimmäiset kymmenen vuotta olin parhaani mukaan sitä, mitä vanhempani halusivat mun olevan. Seuraavat kymmenen olin sitä, minkä roolin kulloisessakin kaveripiirissä satuin saamaan. Teinivuosien päätteeksi sisäinen konflikti valtasi alaa, ja sen analysointiin taisi nuo kaksikymppiset enimmäkseen kulua. Nyt olen siirtymässä pikku hiljaa ratkaisuvaiheeseen.
Eilen teinivuodet tekivät yllätyshyökkäyksen. Alkoholi ja muutama vanha kaveri. Kun muuta puhuttavaa ei koko illaksi ollut, niin nostalgiaa. Nostalgia ja kevyt pöhnä ennen sänkyä, ja tuloksena pitkä ja kattava uni tytöstä, sittemmin epäilemättä naisesta, jota en ollut tietoisesti ajatellut vuosiin. Silloiset ongelmat kanssakäymisessä siirrettynä nykypäivään. Baarissa nähdyistä kavereista tuli huomio, että ihmiset eivät muutu yhtään. Samat piirteet, uudet ongelmat. Niinpä nuoruudenrakkaus – ei, ihastus sittenkin – unenomaisesti aikuistui ja kaunistui, mutta oli yhtä suuri arvoitus kuin ennenkin. Alitajunta teki hienoa työtä: toiminta oli tuttua, vaikka sen motiivit ovat yhä hämärän peitossa.
Uskon tehneeni oikein kymmenen vuotta sitten. Siinä missä silloiset kaverit tuntuvat olevan entisellään, en edes tuossa entisessä kontekstissa tunnistanut itseäni samaksi ihmiseksi kuin nuorena. Tein silloin selkeän päätöksen: haluan uusiutua säännöllisesti ja usein. Niin on käynyt. Nyt voisi olla kuitenkin aika ottaa uuteen prosessointiin seikat, joita teininä en saanut järjestykseen. Ehkä nyt osaan kehittää itseäni oikeaan suuntaan ja olla silti osa suurempaa sosiaalista piiriä. Ehkä nyt osaan, sopivasti opastettuna, edes ajoittain ymmärtää niinkin monimutkaisia naisia kuin he, joihin olen koko ikäni tuntenut vetoa.
Tasa-arvoa!
(Kirjoitettu 23.11.2011)
Tietenkin jo se, että kritisoidaan jaksamisestaan huolestuneiden ihmisten halua lisätä omaa aikaansa on käsittämätöntä. EVAn johtajan Matti Apusen kommentti on hirveintä mahdollista systeemilähtöisen yhteiskunnan propagandaa: "Mielestäni se on itsekästä ajattelua, jos se lähtee siitä, että teen vain sen, mikä minulle riittää ja mikä minusta on mukavaa. Omasta mukavuudesta tehdään normi. Ihminen ei kuitenkaan työskentele vain itseään vaan koko yhteiskuntaa varten." Voi kunpa osaisin sanoin kuvailla, kuinka niskakarvani sojottavat...
Uutisointi kuitenkin muuttuu jo koomisuuden puolelle, kun tätä kauheaa yhteiskuntarakenteita horjuttavaa anarkiaa nimeltä henkilökohtaiset arvovalinnat aletaan vastustaa tasa-arvon nimissä. Ei kai yksikään nainen voi oikeasti iloita tasa-arvon edistämisestä, kun YLE sanoo näin: "Moni vanhempi etsii helpotusta kiireiseen arkeensa downshiftaamisesta eli töiden ja kulutuksen vähentämisestä. Mikäli ilmiö yleistyy naisten parissa, sen pelätään vahvistavan perinteisiä sukupuolirooleja." Muistakaa naiset: jos etsitte itsellenne mieluista tapaa elää omaa elämäänne, alistatte samalla kaikkia naisia kaikkialla!
Mitä ihmettä tässä maassa oikein on meneillään?
Lintukodosta
Hesarin kuukausiliitteessä oli juttu nomadeista. Siis kodittomista hipeistä. Kuinka oikeassa he ovatkaan.
Mun veri hieman kiehahtaa aina kun luen valitusta siitä miten työ on paskamaista raatamista. Tehkää jotain muuta, jos siltä tuntuu. Suomi on lineaarinen yhteiskunta, jossa jokaisen pitäisi löytää viimeistään kaksikymppisenä oma paikkansa suuren koneiston osana ja raataa siinä roolissa elämänsä parhaat vuodet. Valittaen ja pahaa oloa oireillen, ihan miten vaan, mutta tunnollisesti. Jos ihmisellä ei ole tässä yhteiskunnassa erittäin vahvaa selkärankaa, niin se kuuluisa oravanpyörä alistaa hänet poikkeuksetta. Jos selkärankaa on, niin täälläkin voi tehdä jotain tekemisen arvoista. Selkärangattomat tosin koittavat joka välissä nokitella, mutta jos siitä ei piittaa niin elämä voi tuntua ihan elämisen arvoiselta. Sivutuotteena voi saada aikaan jotain oikeasti merkittävää.
Oravanpyörä alistaa ihmisen perinteisesti rahalla, mutta nyky-Suomessa enenevissä määrin pikemminkin lupauksella rahasta. Heitä halusi nurkkaan ja elämänhallintasi yhteiskunnan varaan, niin saat jo 75-vuotiaana jäädä luvan kanssa kotiisi sairastamaan. Suurin puhallus on ilman muuta illuusio työeläkkeestä. Enemmän kuin koskaan ennen, yhteiskuntarauha maksetaan aktiiviväestön raatamisella. Työikäiset maksavat suurten ikäluokkien eläkkeet, jotka - kuten asianomaiset jaksavat muistuttaa - ovat vähintäänkin ansaittuja etuja. Eläkeikää lähestyvät ovat omasta mielestään maksaneet omat eläkkeensä, mutta tosiasiassa he maksoivat työeläkejärjestelmän perustamiskuluja. Sen sijaan nuo suurten ikäryhmien eläkkeet maksavat heidän lapsensa ja lastenlapsensa. Alistettuina mekanismin osasina, valittaen ja raataen. Ja kun olisi heidän vuoronsa päästä nauttimaan niistä eläkerahoista, jotka he luulivat maksavansa omien eläkepäiviensä turvaksi, tulee karu totuus esiin: eläkejärjestelmä rakennettiin ikuisen kasvun periaatteella, ja ikuista kasvua ei yllättäen ollut olemassakaan. Kukaan ei olekaan raatamassa mekanismin osana maksamassa heidän eläkkeitään. Yksikään 70-luvun puolivälin jälkeen syntynyt suomalainen ei tule saamaan mitään sellaista etuutta kuin nykyinen työeläke. Sillä lupauksella nykypäivän Suomi kuitenkin pidetään pystyssä.
Mitäkö ne kodittomat hipit sitten ovat ymmärtäneet? No ainakin sen, että ei ole mitenkään uljasta uhrata omaa elämäänsä kasvottoman yhteiskunnan etujen ajamiseen. Varsinkaan terveyttään ei kannata myydä niin halvalla, koska sen korjaamiseen tulevaisuuden yhteiskunnalla ei ole varaa. On myös hyvä huomio, että raha ja lupaus rahasta eristää ihmisen reaalimaailmasta. Siis siitä, jossa ruokaa saa kun sitä lähtee keräämään/saalistamaan ja sateensuojaa ottamalla työkalun kouraan ja rakentamalla. Jos opettaa itsensä siihen, että kaiken tarvitsemansa saa rahalla, on ns. yhden kortin varassa: jos raha lakkaa olemasta, niin kylmä rinki alkaa puristaa nopeasti.
Mainitut hipit ovat väärässä yhdessä asiassa: ei ole mikään pakko paeta kaukomaille voidakseen elää omilla ehdoillaan. Se on mielestäni pelkuruutta ja heikkoutta. Kuten todettua, Suomessa vaatii selkärankaa olla omalaatuinen. Selkärangasta on kuitenkin muutakin hyötyä ja siksi sellainen kannattaa kasvattaa. Jos nikamat tuntuvat oikein rautaisilta, niin voi koittaa jopa muuttaa omaa yhteiskuntaansa oman näkemyksensä suuntaan. Siinä ei yleensä onnistu, mutta selkärangan liikkuvuus kehittyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)