Järki ja tunteet, osa 2

(Kirjoitettu 4.1.2012)

Ensimmäinen osa koski erityistapausta nimeltä rakkaus. Sama näkökulma yleisempänä: mitään tunneperäistä ei voi ilmaista järkevinä ajatuksina.

Kaikki suurimmat kulttuuriteokset perustuvat niiden muodostamaan tunnekokonaisuuteen, tunnelmaan. Pala materialisoitunutta ihmismieltä, jota aistiessaan kokee tuijottavansa joko niin syvään kuiluun tai niin avaraan maisemaan, että tunne-elämää huimaa. Sen kokemuksen kuvaaminen ja siitä keskusteleminen on aina vajaata. Tunnelman koostavat palat voi järkiperäisesti latoa tiskiin, mutta teoksen syvintä olemusta ei voi mitenkään välittää teoksen ulkopuolisesti.

Sama toistuu negatiivisenakin ilmiönä: ihmisen tuntemaa vihaa ei voi koskaan täysin rationalisoida. Vaikka joku esitelmöisi kuinka laajasti ja yksityiskohtaisesti kokemistaan vääryyksistä, niin viha syntyy silti vain henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai itsetuntokysymyksissä: jos itse tuntee itsensä huonoksi, on aivan sama vaikka saisi kuinka paljon järjellä ajatellen täysin perusteltua kiitosta.

Ihmisten tunteet ovat käytännössä ainut asia tuntemassamme maailmassa, mikä on täysin ennustamatonta ja hallitsematonta. Ne ovat keskeisin syy kaikkien talouden, teollisuuden, kaupan ja yhteiskunnallisten ongelmien takana. Toisaalta ne ovat perusta kaikelle sille kulttuuriselle rikkaudelle, mitä ihminen on ajansaatossa synnyttänyt.

Mikä vielä tärkeämpää, tunteet ovat myös ihmisen ainut toivo onnellisen elämän saavuttamiseksi. Eikö ihmisten tunteiden näin ollen pitäisi olla yhteiskunnallisen keskustelun aihe numero yksi? Miksi sitten laskelmat, tilastot, tutkimukset ja byrokratia täyttävät kaikki uutiset ja ajankohtaisohjelmat? Onko taide itse asiassa ainut aidon yhteiskunnallisen pohdinnan kanava?

Henkilökohtaisesti: miksi minäkin koitan väkisin koulia itsestäni tieteilijää enkä taiteilijaa? Se vaikuttaa ihan järkevältä ajatukselta, mutta tuntuu väärältä.